Naapurin Anna

Anna istui rappusilla kun saavuin kotiin. Istui siinä ja tuijotti kun kävelin portista sisään. Silmät seurasivat jokaista askeltani ja samalla katse haki katsettani. Pidin katseeni alhaalla ja teeskentelin, etten huomannut Annaa. Askeleeni hidastuivat ja yritin epätoivoisesti lähestyä Annaa mahdollisimman huolettomana, jopa aavistuksen väliinpitämättömänä.

Anna ei hymyillyt, sillä oli yllään villatakki, pipo, kuluneet verkkarit ja raidalliset villasukat. Kengät se oli unohtanut sisälle ja takkuinen tukka valui pipon alta räikeän punaisena. Anna kääntyi rappusilla poikittain, estäen sujuvan ohittamisen kummaltakaan reunalta. Katse poltti jo reiän ihooni. Nostin kasvoni ja hymyilin Annalle."Mitäs Anna?" Yritin kääntää huomion pois itsestäni. "Eikö sulla oo kylmä siinä?" Jatkoin operaatio hämäystäni. Anna pysyi edessäni, hänen huulensa kiristyivät viivaksi ja silmät menivät kiukusta lähes kiinni. "Mikäs kotiintuloaika tämä on?" "Mis sie oot oikein luuhannu?". Anna ei antanut armoa vaan tykitti säälimättä ja kaunistelematta. 

En vastannut Annan kysymyksiin vaan yritin ohittaa hänet nopeasti loikkaamalla hänen jalkojensa ylitse. Anna tarrasi pienen terrierin lailla kiinni lahkeeseeni ja jatkoi: "Oikeest, se on itkenny siel koko yön ja aamun, myö ollaan oltu ihan sika huolissaan susta."

Hymyilin Annalle ja astuin sisälle rappukäytävään. Mietin mikä minua kotona odotti, kun Annakin oli niin vihainen. Hapuilin avainta taskusta ja yritin koota ajatuksiani. Hengitin syvään ja käänsin avainta lukossa, olisin toivonut voivani kääntyä ja jättää oven avaamatta. Asunto oli hiljainen, ovelta ei kuulunut mitään. Riisuin takin ja kengät, en tohtinut huikata normaaleja moi-olen-kotona - hihkaisujani. Hiljaa astelin eteisestä peremmälle. Keittiössä oli tiskiä, pesemättömiä tuttipulloja ja likaisia lautasia. Kahvinkeittimessä oli virta päällä, mutta kahvi oli palanut sen pohjaan kiinni. Sammutin keittimen virran ja kurkistin olohuoneeseen. Lattialla oli vauvan leluja, vaatteita, rättejä ja pari käytettyä vaippanyyttiä. Olohuoneesta avautui näky makuuhuoneeseen. Siellä ne olivat, minun rakkaani. Sanna nukkui sängyllä kippurassa niin kuin aina, Sannan käsi oli pujotettu pinnasängyn pinnojen välistä, käsi oli jäänyt tytön kiharaan tukkaan. Tyttö nukkui tyytyväisenä, kiharainen tukka kehysti tuo pienen suloisen ihmisen kasvoja. Menin Sannan viereen ja olin jo aikeissa herättää Sannan kun tajusin, että Anna oli sanonut, että meillä oli itketty koko yö ja aamu. Oliko Sanna itkenyt vai vauva? En minä voinut Sannaa herättää, hain viltin ja peittelin Sannan. Sanna raotti hieman silmiään, niissä näkyi yhtä aikaa helpotus ja kiukku. Väsymys kuitenkin voitti ja Sanna vaipui takaisin uneen. 

Tyttö sitä vastoin oli herännyt pinnasängyssään. Siellä se napitti minua ja hymyili. Ihan kuin sekin olisi vaan ollut onnellinen, että minä olin jälleen turvallisesti kotona. Poimin tytön syliini, pienet sormet tarrasivat kiinni kaulakoruuni. Suljin makuuhuoneen oven jotta Sanna saisi jatkaa uniaan. Ulkona alkoi olla lämmin, otin kotiavaimet ja kiedoin tytön vilttiin, otin mukaan maitopullon. Menimme ulos rappusille, Annan luo.

Istuin Annan viereen. Anna tuijotti minua vieläkin vihaisesti. "Sun pitää oikeesti nyt miehistyä", Anna totesi juuri niin tiukasti kuin viisivuotias vaan voi todeta. "Mie tiiän", sanoin ja pyyhin vaivihkaan kyyneleitä poskiltani. Pieni kiharatukkainen tyttäreni imi maitoa onnellisen tietämättömänä siitä miten sen isä juuri sillä hetkellä muuttui pojasta mieheksi. Mieheksi, joka toivoi, että sisällä nukkuva nainen herätessään uskoisi siihen, että millään aiemmin tapahtuneella ei enää ollut merkitystä. Vain Sanna ja tyttö olivat tärkeitä. 

Anna puhalsi purkasta pallon ja tökkäsi sen rikki sormella, laittoi käden olkapäälleeni, "Älä itke, se sano, et tää on viimeinen kerta kun se antaa anteeksi."