Kun rakkaus ei riitä

Tapasin Janin ystävättäreni tupaantuliaisissa. Hän oli pitkä ja urheilullinen, suorastaan häikäisevän komea. Jani oli hurmaava seuramies ja olin hyvin otettu kun hän tuntui olevan kiinnostunut juuri minusta. Juttelimme niitä näitä ja muu seurue tuntui häipyvän taustalta. Uppouduin hänen hymyynsä ja silmiinsä, ilta päättyi aivan liian nopeasti. Kohteliaasti hän saattoi minut kotiin, pyysi puhelinnumeroani ja sipaisi kevyen suudelman poskelleni. 

Kolmen kuukauden kuluttua muutimme yhteen, olimme täysin hullaantuneita rakkauteen. Jani vastasi kaikin puolin käsitystäni täydellisestä kumppanista, hän oli huomaavainen ja hellä. Hän huomasi kaiken kauniin minussa ja sai minut tuntemaan itseni maailman kauneimmaksi naiseksi. Tunsin olevani elossa enemmän kuin koskaan. Kaikki muukin tuntui sujuvan elämässäni, sain opintoni päätökseen ja löysin koulutustani vastaavan työpaikan. Eräänä iltana saavuin töistä kotiin, jossa Jani odotti minua kynttilöiden valaisemassa illallispöydässä. Romanttinen illallinen päättyi tunteelliseen kosintaan, johon minä suostuin kaikesta sydämestäni. Olin pakahtua onnesta.

Työpaikallani järjestettiin iso asiakas tilaisuus, johon oli kutsuttu paljon tärkeitä asiakkaitamme. Tilaisuus venyi yön pikkutunneille asti ja palatessani vihdoin kotiin kohtasin ensimmäisen kerran Janin toisen puolen. Jani oli hieman päihtynyt ja astuessani ovesta sisään hän työnsi minut vasten seinää kuristaen minua toisella kädellään. ”Missä sinä olet ollut? Mikset ole vastannut puhelimeen tai viesteihini?”. En pystynyt puhumaan koska hän puristi kurkkuani. Yritin puhua ja näytin kurkkuani. Silloin Jani löi minua ensimmäisen kerran.  Heräsin lattialta, kasvoni olivat tulessa, lattialla oli verta. Jani istui nojatuolissa ja itki. Kai hän oli pelästynyt kun olin iskun ja kuristamisen voimasta mennyt veltoksi. Kun Jani huomasi minun tulleen tolkkuihini hän kiiruhti luokseni itkien ja anteeksi pyytäen. Jani kertoi olleensa huolestunut minusta ja pelännyt minulle tapahtuneen jotain. Hän vakuutti minut siitä, että kyse oli ollut vain huolestumisesta, että kyseessä oli väsymyksen ja alkoholin aiheuttama ylireagointi. En osannut pelätä häntä ja uskoin hänen selityksensä. Silmäni turposi ja muuttui mustaksi, myös huuleni oli haljennut. Selitin ihmisille liukastuneeni korkeissa kengissäni palatessani kotiin. 

Arki jatkui normaalisti, mietin alkuun tapahtunutta useinkin, mutten ottanut asiaa esille Janin tai kenenkään ystävättäreni kanssa. Nähdessäni väkivaltaisesta parisuhteesta kertovia artikkeleita tai televisio-ohjelmia, totesin, ettei meidän tilanteemme ollut ollenkaan paha. Kysehän oli vain yhdestä yksittäisestä tapauksesta, joka oli johtunut osin siitä, että olin aiheuttanut Janille niin suuren huolen.  Vuoden kuluttua olin unohtanut jo koko tapauksen, eikä mitään vastaavaa ollut tapahtunut vaikka Jani oli humaltunutkin. Elämä hymyili jälleen ja huomasin pian olevani raskaana. Jani itki onnen kyyneleitä kun kerroin hänelle asiasta. Ostimme pienen potkupuvun ja juhlistimme asiaa suklaakakulla, jota syömään kutsuimme tulevat isovanhemmat. 

Ostimme rivitaloasunnon ja järjestimme ystäväpiirillemme tupaantuliaiset. Mukana oli sekä minun, että hänen ystäviään. Illan aikana kerroimme ystävillemme tulevasta perheenlisäyksestä.  Ilta sujui mukavasti, joskin Jani tuntui olevan hieman kireä ja hermostunut, arvelin sen johtuvan hänen työkiireistään. Vieraiden lähdettyä ryhdyin siivoamaan asuntoa ja Jani ryhtyi haastamaan riitaa kanssani. Hänen mielestään olin keskustellut liian kauan hänen miespuolisen ystävänsä kanssa. Naurahdin hänelle ja muuta ei tarvittu. Jani otti minua hiuksistani kiinni repien ja hakkasi minua. Pyysin häntä lopettamaan, mutta turhaan. Kaaduin maahan, jonka jälkeen tunsin ensimmäisen potkun selässäni. Jossain vaiheessa olin kai jälleen menettänyt tajuntani. Jani oli lähtenyt pois kun heräsin viiltävään kipuun. Kipu oli helvetillinen. En hetkeen ymmärtänyt mitä oikeastaan oli tapahtunut. Täristen yritin nousta maasta, jalkani eivät kantaneet. Sain kontattua eteiseen ja löysin puhelimeni. En hetkeen tiennyt kenelle soittaisin, vai soittaisinko ambulanssin. Löysin lähellä asuvan ystäväni puhelinnumeron ja soitin hänelle. Onnekseni hän vastasi. Kerroin mistä hän löytää vara-avaimen, mutta en kertonut mitä oli tapahtunut. Yritin uudelleen nousta ylös, pääsin istumaan eteisen tuolille. Vastapäisellä seinällä oli peili, josta näin itseni. Toinen silmäni oli täysin muurautunut umpeen. Päästäni valui verta ja leukani alkoi jo sinertää. Vaatteeni oli revennyt. Eniten minua kuitenkin säväytti avoimen silmäni katse, se oli täynnä kauhua. En kyennyt edes itkemään, tuijotin tärisevänä seinäkelloa, jonka minuutit tuntuivat tunneilta. Kun ovi vihdoin rapisi, ilahduin ensin, mutta sitten pelästyin; mitä jos siellä olisikin Jani, joka palaisi nyt kotiin?  Sydämeni hakkasi ja mietin pystyisinkö juoksemaan Janin ohitse ulos asunnosta naapuriin hakemaan turvaa? Sisään tuli kuitenkin onneksi ystäväni, joka nähtyään minut pelästyi tavattomasti ja vaati saada soittaa ambulanssin. Kieltäydyin kuitenkin ambulanssista, suostuin hyvin vastahakoisesti lähtemään ystäväni kyydillä päivystykseen. Päässäni oleva haava vaati tikkejä ja silmänikin olisi hyvä tarkastaa. Päivystyksessä ystäväni kertoi Janin lyöneen minua ja pian paikalla olikin jo poliisipartio haastattelemassa minua tapahtuneesta. Vammani valokuvattiin ja minä lähdin paikkauksen jälkeen ystäväni luokse yöksi. 

Kolmen päivän kuluttua tapahtuneesta menetin vauvani. En ollut kuullut Janista tapahtuneen jälkeen ja minulla ei ollut vielä ollut voimia edes käydä poliisilaitoksella selvittämässä mitä nyt tapahtuisi. Kuulin ystävältäni, että Jani oli kysellyt minusta. Laitoin Janille viestin, jossa kerroin menettäneeni vauvan ja että halusin erota hänestä. Jani ei vastannut viestiini.  

Toivuttuani palasin töihin, ystävieni avustuksella sain omaisuuteni yhteisestä asunnostamme ja löysin mukavan yksiön läheltä työpaikkaani. Olin pitkään hyvin kipeä sekä fyysisesti että henkisesti. Ystävät ja sukulaiset pitivät minua kasassa ja työ kiinni arjessa. Oli käsittämätöntä miten olin langennut Janin hurmaavuuteen, enkä tajunnut sen ensimmäisen välikohtauksen jälkeen, että jos hän kerran on minua lyönyt, niin hän tekee sen toistekin. En halunnut uskoa sitä. Silti oli hetkiä, jolloin kaipasin meidän hyviä päiviämme. Kaksi muutaman minuutin hetkeä tuhosi kaiken sen hyvän, mitä välillämme oli. Hain syitä itsestäni, olinko jotenkin itse aiheuttanut kaiken sen vihan? 

Puoli vuotta eromme jälkeen tapasimme ohimennen kaupassa. Jani ei katsonut minua silmiin. Hän näytti väsyneeltä ja laihtuneelta. Emme keskustelleet.  Samana iltana sain häneltä viestin, jossa luki anna anteeksi rakas. Se oli pahempi isku kuin yksikään hänen lyönneistään. Juuri kun olin päässyt pahimman ohitse ja saanut hieman otetta elämästä kaikki tunteet alkoivat jälleen myllertää. Rakastin Jania, mutta en voinut elää väkivallan keskellä ja sen pelossa. Järkeni sanoi, että en voi rakastaa miestä, joka lyö minua. Miestä, joka aiheuttaa yhteisen lapsemme keskenmenon. Sydämeni vuoti verta ja oli pakahtua tuskasta kun irrotin puhelimeni sim-kortin ja korvasin sen uudella. Valitsin puhelinnumeron ja odotin kun toisessa päässä vastattiin. ”Hei, tässä on Katri Lehtonen. Olen miettinyt asiaa ja otan mielelläni vastaan tarjoamanne työpaikan Lontoossa.”