Piru kiltin tytön sisällä

Olen saanut perinteisen ja tiukan kotikasvatuksen. Olen perheen esikoinen ja tottunut siihen, että toisille asiat ovat helpompia kuin minulle. Esikoisena olen tottunut siihen, että pitäisi näyttää esimerkkiä. Olin tunnollinen koululainen, ihan pienestä asti olen suorittanut asioita mahdollisimman tunnollisesti ja kunnioittanut auktoriteetteja. Ihan käsittämätöntä, että nykyisin lapset voivat kutsua opettajaansa (ainakin alakouluissa) etunimellä. Ei olisi tullut kuuloonkaan minun aikanani. Äidille ja isälle ei myöskään kiukuteltu. Murrosikäisenä yritin, mutta äkkiä minulle osoitettiin paikkani nokkimisjärjestyksessä. Kaiken saamani arvostuksen olen hankkinut suorittamalla, miellyttämällä ja tekemällä muita iloiseksi. Pidän siitä, että voin ilahduttaa ihmisiä.

En ole asunut itsekseni, muutin vanhempien luota miehen luo. En siis ole elänyt vain itselleni omilla ehdoillani.  Ehkä lähimpänä tätä olin viettäessäni vaihto-oppilas vuotta, mutta silloinkin elin isäntäperheen ehdoilla. Ehkei se kuitenkaan sitä ole. 

Onko minulla vaan heikko itsetunto? Minua kiusattiin koulussa. Pidin itseäni ihan jättiläisen kokoisena pitkälle aikuisikään asti, kunnes tajusin, että olin melko normaalin kokoinen, joskin kasvoni olivat pyöreät. Jossain vaiheessa olen taulukoiden mukaan ollut jopa ihan missin mitoissa ja silloinkin olen pitänyt itseäni todella läskinä. Olen onnellinen, että en ole sairastunut silloin anoreksiaan, mutta oletan, että sillä on ollut ja on yhä itsetuntoa heikentävä vaikutus. Jälkikäteen olen miettinyt, että miksi minua kiusattiin ja oletan, että koska olin hyvä koulussa ja opettajan suosikki, olin merkitty nainen. Olisi siis pitänyt kuulua keskikastiin. 

Ongelman ydin on kuitenkin liiallinen kiltteys. Olen lapanen. Suorittaja. Ehkä olen syntynyt tällaiseksi, eikä kotikasvatuksella, koulukiusaamisella tai millään aiemmilla tekemisilläni tai tekemättä jättämisilläni ole tekemistä sen kanssa. En halua astua kenenkään varpaille tai ärsyttää, ainakaan tahallani. Pyrin olemaan ystävällinen. Hoidan asioita, joita kukaan muu ei hoida. Huolehdin ja suoritan, jos en tee niin tunnen äärimmäisen huonoa omaa tuntoa.

Olen yrittänyt opetella olemaan hankalampi, sanomaan mitä oikeasti ajattelen ja joskus edes laittamaan itseni tärkeimmäksi, mutta surkein tuloksin. Kotona sillä saa aikaan riidan. Jos teen kotona vaikkapa siivouslakon,  vain minä kärsin ja lopulta siivoan kuitenkin itse. 

Kerran olen kaupan myyjättärelle todennut, että anteeksi olisikohan jo minun vuoroni kun hän oli palvellut viittä jälkeeni tullutta asiakasta ja oli aikeissa vastaanottaa kuudennen. Myyjä nolostui ja minä tunsin itseni hirviöksi, vaikka huomautin asiasta normaalilla äänellä, ilman voimasanoja ja täysin asiasta. Myyjä oli vanhempi rouva, oli niin ikävää olla ikävä. Onneksi tämän tapahtui vieraalla paikkakunnalla eikä minun tarvitse todennäköisesti koskaan enää tavata sitä myyjää. 

Ei ole yllättävää, että olen ammatiltani sihteeri.  Hoidan ja järjestän, olen avulias. Pidän siitä, että voin auttaa ihmisten työasioita sujumaan paremmin. En tiedä olisiko minusta esimies tehtäviin? Osaisinko olla määräilevä? Vai riittäisikö hyvät organisointi- ja delegointikykyni tekemään minusta hyvän esimiehen? Pitääkö esimiehen olla ikävä? Luulen, että osaisin antaa potkutkin siten, että ihminen kokisi asian olevan vain hänen omaksi parhaakseen.  Kiltteys voi olla siis myös sitä, että osaa naljailla siten, että kohde tajuaa sen vasta seuraavalla viikolla ja silloinkaan hän ei ole ihan varma, että naljailinko minä vai en. Riittää, että olen saanut hänet miettimään sitä. Tai sitä, että osaa johdatella ihmisen (erityisesti miehet ja lapset) toimimaan tietyllä tavalla, haluamaan jotain mitä eivät tienneetkään haluavansa tai vaihtamaan mielipidettä mieleisekseni. Näitä ominaisuuksia haluan kehittää, enkä sitä ihmispirua itsessäni. Kotona tiedetään, että sekin puoli minusta löytyy.  Pari onnetonta vastaantulijaakin on ikävä kyllä sen pirun kanssa joutunut tekemisiin. Vai sekös se vasta piru onkin, se enkelikasvoinen manipuloija?