Jumppaaja

Koulussa minulla oli viha-rakkaussuhde liikuntaan. Inhosin tamburiinijumppaa, jota meillä oli todella usein. Jos suljen silmäni, niin kuulen opettajan tamburiinin lyönnit, joiden mukaan ensin marssimme riveihin ja muodostimme käsiväliojennuksin kuvioita. Opettaja rummutti ja toisti kuin mantraa lausetta: ”Jenkan askel hyppy, jenkan askel hyppy, hyppy, hyppy, hyppy, hyppy.” Tätä saattoi jatkua todella kauan. Tulihan siinä hiki. Voimistelupuku hikoontui ja karjalanpiirakkatossut puristivat jalkapöytää. Marssi- ja hyppysettien jälkeen teimme lihaskuntoa – edelleen tamburiinin tahdissa. Lopuksi venyteltiin. Olin jäykkä, enkä todellakaan saanut päätä polviin tai käsiä lattiaan, olin täysin kakkosluokan kansalainen opettajan silmissä. Jumppakärpänen ei puraissut minua koulussa, vihasin tamburiinijumppaa lähes yhtä paljon kuin hiihtämistä ja suunnistamista. Mielestäni koululiikuntaa parhaimmillaan olivat erilaiset pelit ja yleisurheilu.

80-luvun lopulla elin teinivuosiani ja aerobic rantautui Suomeenkin. Kukapa ei muistaisi Fame leffaa, Jane Fondan c-kasetteja tai niiden suomalaisversiota Annan aerobicia. Kulutin yhden c-kasetin atomeiksi kun valmistauduin vaihto-oppilasvuoteeni laihduttamalla itseni muutamassa kuukaudessa jumpaten ja riutuen nälässä. Jumppasin ainakin kahdesti päivässä tuon C-kasetin mukana. Muistan jokaisen kasetin kappaleen kohdalla tehdyt jumppaliikkeet. Kaikki ne laulut on iäksi pilattu minulta, Survivorin Eye of the Tiger tai vaikkapa F.R. Davidin Words. Muistan myös kasetin jumpparin ylipirtsakat lausahdukset ” hei, tämähän on kivaa” juuri sillä hetkellä kun ei enää oikein jaksanut. Kasetin tehokkuutta ei kuitenkaan käynyt kieltäminen – ja kyllä se tamburiinin pesi mennen tullen.

Parikymppisenä pikkusisareni sai minut houkuteltua ohjatulle aerobictunnille. Tunnit pidettiin tanssisalissa ja ohjaajana oli mies. Se oli jotain lähes käsittämätöntä 90-luvun alun pikku kaupungissa. Ensin menin takariviin, mistä en nähnyt ohjaajan jalkoja vaan yritin poukkoilla mukana seuraten edessä olevien jalkoja. Olin kuitenkin täysin hullaantunut. Siinä oli minun lajini. Pikku hiljaa siirryin edemmäs ja lakkasin jännittämästä osaamistani. Hankimme inspiraatiota värikkäistä jumppatrikoista ja erityisesti pilpakat eli jumppapuvun päälle puettavat bikinin malliset pöksyt olivat muoti-ilmiö. Aerobiccasin eli ilmasikailin aktiivisesti lähes 20 vuotta, siinä ajassa oppi kummasti kaikki mahdolliset kuviot, erilaiset ohjaustyylit ja pysyi edes kohtuullisessa kunnossa. Eniten aerobic teki hyvää aivoilleni – tunnilla ei voinut miettiä tekemättömiä kotitöitä, silloin muu väki meni vasemmalle ja minä oikealle. Tiesittekö muuten, että aerobic on alun perin kehitetty Nasan astronauteille kehittämään koordinaatio- ja hapenottokykyä?

Nykyisin aerobicia on tarjolla harvoin. Uudet lajit ovat sen syrjäyttäneet. Ensin tuli mukaan step-lauta, nykyisin löytyy mitä mielikuvituksellisimpia tunteja ja lajeja. Rohkeasti olen kokeillut useita tarjolla olevia vaihtoehtoja. Eniten olen pitänyt juuri koreografisista tunneista, zumbasta ja body jamistä, ehkä siitä voi kiittää lapsuuden kansantanhu ja jazztanssi harrastusta. Joskus on ikävä vanhoja kunnon aikoja – mutta oikeasti olen iloinen, että nyt on tarjolla paljon enemmän vaihtoehtoja, jotka tekevät harrastamisesta ainakin kaltaiselleni keski-ikäiselle elämäntapajumppaajalle jälleen mielekkäämpää. Voin valita tason kuntoni ja fiilikseni mukaan, kehtaan nykyisin jättää tekemättäkin jos en jaksa.

Nykysalien äänentoisto on laadukas, ohjaajat ovat ammattitaitoisia, salit ja niiden lattiat täydellisiä. Ilmastoituihin saleihin ei tarvitse itse raahata alustoja, tarvittavat välineet löytyvät paikan päältä. Ohjaajilla on mikrofonit eikä heidänkään tarvitse huutaa. Pukeutuminen on rentoa ja hyvin vapaata, tyyli on vapaa. Muutenkin meno on rennompaa, ketään ei tuomita tai arvostella. Ehkei niin tehty aikaisemminkaan. Peruskoulun tamburiinin rummutuksen vaientamiseen vaadittiin vaan näin pitkä aika. Nyt osaan vihdoin nauttia sekä jumppaamisesta että omasta kropastani, joka ei muuten enää ole jäykkä, vaan yliliikkuva.